Enkeli

Novelli siis joka oli mun vanhassa (p*skassa) blogissa. Pistän nyt sit tänne (:

- Nyt se kävelee Tommin luo… Se puhuu jotain ja… Nyt! nyt se kattoo tänne! Vilma raportoi innoissaan. Sen ääni kuului vaimeana discon jumputuksen alta. - Joo joo, älä nyt, nauroin ja tönäisin parasta ystävääni. - Emmä nyt haluu et koko koulu tietää…

Vilkaisin kuitenkin Alexia ja kohtasin kuin kohtasinkin sinisten silmien katseen. Alex hymyili hieman paljastaen hymykuopat. Tuo hymy sai jalkani tuntumaan aivan heikoilta. Onnistuin kuitenkin hymyilemään vähän takaisin, ennen kun Alex käänsi katseensa pois.
- Oikeesti Minttu! Tänä iltana toi teiän juttu ei saa jäädä pelkäks silmäpeliks, Vilma sanoi päättäväisesti. - Tänä iltana sä alat Alexin kanssa.
- No kattoo ny, kiertelin ja hymyilin vähän. Salaa kuitenkin toivoin, että Vilma olisi oikeassa. Meillä oli ollut Alexin kanssa jonkinlaista epämääräistä säätöä jo vaikka kuinka kauan. Olisi jo aika viedä juttua pidemmälle. Kumpikin oli vain liian ujo aloitteen tekemiseksi.
Ilta kului nopeasti. Emme tunteneet Vilman kanssa vieraan koulun discosta muita kuin Mikon, Tommin ja Alexin. Istuskelimme enimmäkseen Vilman kanssa salin reunalla ja juttelimme. Välillä pojat tulivat juttelemaan meille. Sehän kävi minulle paremmin kuin hyvin, sillä Alex kuului siihen porukkaan. Se istui aina minun viereeni ja jutteli minulle eniten. Mikolta, Tommilta ja Vilmaltakaan ei jäänyt huomaamatta, että hakeuduimme aina toistemme seuraan.
- Onks teil jotai juttuu? Mikko kysyi vilkuillen vuoroin minua ja vuoroin Alexia.
- Noo… mutisin vaivaantuneena. Alexin tuijotteli vaivaantuneena varpaitaan.
- No varmaan on, Tommi sanoi. - Ettehän te ees nää muita kun vain toisenne.
- Nonni, sittenhän ne pitää saada yhteen, Mikko päätti. Ja kun seuraava hidas alkoi huomasin seisovani tanssilattialla Alexiin kietoutuneena. Ilmeisesti ihanien ystäviemme ansiosta.
Ne kolme minuuttia, jonka hidas kesti, olivat kuin taikaa. Tunsin Alexin tuoksun ja sen lämmön painautuessani poikaa vasten. Alex piteli minusta samalla lujasti ja hellästi kiinni. Annoimme musiikin viedä. Ja kun se loppui en olisi halunnut päästää irti ollenkaan.
Muut pojat viheltelivät ja virnuilivat kun palasimme kumpikin hieman punastellen toisten luo.
- Te olitte niin sulosia… Vilma kuiskasi. Hymyilin sille onnellisena. Ehkäpä vihdoinkin tästä kehkeytyisi jotain…
Tommi ja Mikko olivat saaneet päähänsä ruveta pelaamaan jalkapalloa nurkasta löytämällänsä limupullolla. Alex joka oli selvästi rauhallisempi kuin toiset pojat, jäi istumaan ja katselemaan minun ja Vilman kanssa.
- Mun selkä on kipee, Alex valitti.
- Näytä, pyysin ja kosketin Alexin selkää lapaluitten kohdalta. Alex säpsähti.
- Mitä nyt? kysyin vähän hämmentyneenä.
- Äh… Kutitti vaan, Alex mutisi ja katseli muualle. Vilkaisin Vilmaan joka kohautti vain olkiaan.
- Teinkö mä jotain väärin? kuiskasin Vilmalle.
- Et mun mielestä, Vilma vastasi ja näytti aivan yhtä hämmentyneeltä. En ajatellut asiaa enempää kun Alex rupesi juttelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Disco loppui mielestäni aivan liian nopeasti. Olisin vielä halunnut olla pitempään Alexin seurassa. Vilman äiti oli lupautunut hakemaan meidät ja jouduimme odottelemaan koulun pihalla hetken. Myös Alex jäi odottelemaan seuraksemme.
- Mun on nyt kyl pakko käydä vessassa, Vilma sanoi ja iski minulle vaivihkaa silmää ennen kuin lähti sisälle. Hymyilin itsekseni Vilman innokkuudelle parittaa minut ja Alex.
- Oli kiva ilta, Alex sanoi. Sen hengitys höyrysi pakkasessa.
- Mmm m.., mutisin ja katselin onnellisena taivaalle kirkkaana loistavaa tähtitaivasta.
- Eikö susta ollut? Alex kysyi ja katsoi minua silmiin.
- Tietenkin oli, sanoin. - Kivoin pitkään aikaan.
Alex vilautti hymykuoppia eikä irrottanut katsettaan silmistäni. Silloin tiesin, että sen piti tapahtua. Alex oli niin lähellä… Lähestyimme hitaasti toisiamme ja pian huulemme kohtasivat. Mukavan tuntuiset kylmät väreet kulkivat lävitseni ja olin suorastaan pyörtyä onnesta. Alexin huulet tuntuivat pehmeiltä ja viileiltä kylmässä ulkoilmassa. Uskomattoman ihanilta.
Pian kuitenkin tuo elämäni tähän mennessä paras hetki oli ohi.
- Mmm… Minttu mä en tiedä… Alex mutisi. Yritin hämmentyneenä katsoa sitä mutta Alex katsoi muualle. Pääni oli edelleen pyörällä tuosta äskeisestä suudelmasta. - Kun… Mä en oikeen vois tehä näin…
- Miks? kysyin hämilläni.
- No… Se ehkä selviää sulle aikanaan mutta musta tuntuu, että on parasta, ettei enää tavattais, Alex sanoi hiljaa. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Melkein tunsin miten sydämeni särkyi ja sisuksiani alkoi jäätää.
- Mun pitää mennä nyt, Alex sanoi ja kääntyi kävelläkseen pihan poikki. Sitten se vain oli poissa.
- Hei. Mihin Alex meni? Vilman ääni kysyi takaani.
- Se meni… kuiskasin ja tunsin miten kyyneleet valuivat poskiani pitkin. - Eikä me nähä enää koskaan.

*

En minä kauan Alexia murehtinut. Kyllä ikävä jonkin aikaa kesti mutta alkoi sitten pikkuhiljaa helpottaa. Elämä jatkui. Ainoa muutos oli, etten oikein tahtonut kiinnostua muista pojista. En vain saanut Alexia lopulliseti pois mielestäni.

Keväällä kuitenkin kaikki muuttui. Sää oli sulavan lumen takia liukas ja loskainen. Oli aivan tavallinen keskiviikkoilta ja äiti tuli hakemaan minua tanssiharjoituksista.

- No mites meni? äiti kysyi kun istuin etupenkille.

- Ihan perus, sanoin. - Harjoteltiin kevätesitystä.

- Millos se onkaan se juhla? äiti kysyi.

- Vasta toukokuussa, vastasin ja katselin ikkunasta ohi vilistävää liikennettä. Äiti jutteli niitä näitä mutta kuten tapanani oli kuuntelin vain puolella korvalla.

Olin aivan omissa ajatuksissani kun yhtäkkiä äiti henkäisi ja löi jarrut pohjaan niin, että jos minulla ei olisi ollut turvavöitä, olisin varmaan lentänyt tuulilasin läpi.

Vaikka äiti pysähtyi niin oikealta tuleva rekka ei pysähtynyt. Tie oli niin liukas, että rekka paiskautui voimalla meidän pienen henkilöauton kylkeen juuri sille puolelle millä minä istuin. Kipu täytti koko ruumiini.

- Voi luoja, äiti henkäisi kauhusta. Mutta en enää kuullut. En kuullut enkä nähnyt enää mitään. Kipu oli käynyt liian suureksi.

*

- Minttu… Minttu, kuulin jonkun kuiskaavan nimeäni. Joku piteli minua sylissään, tunsin toisen ruumin lämmön vasten omaani. Kesti hetken kun tajusin tuntevani myös jostain etäisesti tutun tuoksun nenässäni. Avasin hitaasti silmäni. Ensin näin vain jotain valkoista ja höyhenistä, mutta kun nostin katseeni tunnistin syvät siniset silmät, kiharat hiukset ja hymykuopat.

- Alex? kuiskasin.

- Hei, Alex hymyili. Silloin hahmotin tilanteen. Alex oli polvistunut tyhjän, valkoisen huoneen lattialle ja piteli minua sylissään. Poika oli kietonut kätensä tiukasti ja suojelevasti ympärilleni, mutta se oli kietonut ympärilleni myös… Siivet? Alex oli enkeli.

- Sä olit onnettomuudessa Minttu, Alex sanoi.

- Sä olet enkeli, totesin. Alex oli hiljaa mutta nyökkäsi sitten.

- Niin olen.

- Sen takia sä et voinut olla mun kaa, sanoin.

- Mä en olisi voinut tietää, et rakastuisin, Alex mutisi. Olin hetken hiljaa. En tajunnut vieläkään mistään mitään. Muistin vain sen illan kun olin saanut Alexilta ensisuudelmani. Muistin myös miten Alex oli aristanut kun kosketin sen lapaluita. Tanssinopettajani sanoi usein lapaluita “enkelinsiiviksi”. Nyt ymmärsin miksi.

- Miks mä oon täällä? kysyin.

- Sä olit onnettomuudessa, Alex toisti.

- Olenko mä kuollut? kysyin. Alex oli hetken hiljaa.

- Tavallaan. Sä oot poistunut ihmisten keskuudesta mutta… Tullut mun ja muiden munlaisteni luo, se selitti sitten. Olin hiljaa ja katselin Alexia. Sillä oli päällään valkoinen kaapu. Sitä ja siipiä lukuun ottamatta se näytti ihan samalta kuin ennenkin.

- Mä tiesin, mutisin ja silitin Alexin pehmeää höyhenpeitteistä siipeä. - Jossain sisimmässäni mä tiesin.

Alex katsoi minua silmiin ja hymyili. Sitten se sulki minut taas syliinsä ja kiersi siipensä ympärillemme.

THE END

---

Siinä se sit. Jatko osaakin olen kehittelemässä. Mut noi ns. "omat" tarinat joita en tänne aio pistää on nyt etusijalla. Paitsi ehkä joskus. Mut ne on kauheita romaaneja :D

Nii mut joka tapauksessa tällanen tarina tuli joskus ennen jouluu tehtyä ja nimimerkkini teemaan sopien pistin tänne :D